Kyynel

 Ahistaa. Ihan helvetisti. Se iso musta möykky on taas mun sisällä. Se muistuttaa siitä että se on olemassa. Mä yritän työntää sitä kauemmaksi, mutta se ei mene. Yritän itkeä, en onnistu, yritän huutaa, ääntä ei lähde. Painan silmät kiinni ja mietin miksi oon vielä täällä. Oon yrittänyt lopettaa tän kaiken liian monta kertaa. Mä oon ollut varma etten mä nää enää huomista. Mutta silti mä olen vielä tässä. Haluun huutaa kaikille että miks ne haluaa pitää mut hengissä. Itkeä ja raivota eikä ne kukaan tajua että mä haluan pois. Jos mä en saa tappaa itseäni nii voisko joku lähettää mut jonnekki kauas.

En haluan olla täällä. Miks osastolla olo auttais mua nyt ku ei se oo auttanu aiemmin. Yritän esittää vahvaa vaikka en oo. En tiiä miks esitän, mutta se on jotenki kirjoitettu mun päähän.

Toisaalta tekis mieli kertoa kaikki. Se mitä mun nelosluokan päiväkirjassa luki, kuinka yksinäinen mä oon ollu aina, se kun mua kiusattiin ja kiusataan kuinka se satuttaa mua, kuinka ankara ja vaativa mä oon itteäni kohtaan, miten mä pelkään joka hetki epäonnistuvani, se mitä paineita mulla on isosiskona olemisesta ja elämästä ylipäätään. Mutta mä en uskalla. Jos joku ois kuuntelemassa niitä sanoja ei vaan tuu.

Mun ahistus vaan kasvaa. Se jyrää kaiken muun pois se hallitsee mun ajatuksia. Päässä soi kaikki ne sanat mitä mulle on sanottu ja mitä mä kannan mukanani vaikka en niitä ihan joka hetki muistakkaan. Ne on sanoja mitkä satuttaa mua.

Samalla tuntuu tyhjältä. En ees oikein tiedä mitä mä tunnen, kun mikään ei tunnu miltään. Kaikki on sitä samaa harmaata ja tyhjää.

Nyt jäljellä ei oo enää mitää. Voisin tuijottaa kattoa koko loppu illan. En mä mitään järkevääkään jaksa tehdä.

-Lilja

Jaksanko mä tätä oikeesti enää?

  En oo nyt vähään aikaan jaksanu kirjoitella tänne mitään. Oikeestaan oon vaan kulkenut päivästä toiseen vailla päämäärää. Viikko sitten otin hatkat kun olin hoitajan kanssa pihalla. Sanoin tappavampi itseni. Lopulta päädyin sillalle. Aluksi halusin tappaa itseni jäämällä junan alle mutta koska junia ei tullut menin sillalle. Olin juuri hyppäämässä kun poliisit ajo siitä ohi. Ja huomaa mut. Otti kädestä kiinni ja veti kaiteelta pois.

  Nyt mulla ei oo ulkoiluja enkä pääse pihalle. Haluan tappaa itseni. En kestä tätä. Mielummin kyllä eläisin ilman pahaa oloa  kuin kuolisin mutta en jaksa taistella joka päivä pahaa oloa vastaan. Voimat on niin vähissä ja koko ajan tuntuu että menisin vain alas päin.

  Tää päivä on niin syvältä kuin vaan voi. Aamulla ku heräsin toivoin että olisin kuollut. Kävin syömässä aamupalan ja ottamassa aamulääkkeet. Se hoitaja huomautti mulle mun eilisistä meikeistä. ”Oot nyt paljon nätimpi kuin eilen sulla oli niin rankat meikit. Oliko siihen joku erityinen syy?” Yks mun pahimmista peloista on olla huono. Mä olin eilen tosi tyytyväinen mun meikkeihin, olin kerrankin jaksanut vähän panostaa. Mä en riitä edes osastolla sellaisena mitä mä olen.

Mä haluaisin vaan kadota tai vajota maan alle. Tulla sieltä ehkä esiin sitten ku kaikki ois paremmin. Niin säälittävältä kuin se kuulostaa haluan mennä karkuun mun pahaa oloa. Vaikka en mä sitä karkuun pääsis se on osa mua. Mun kädet muistuttaa mua aina siitä kuinka paha mulla on olla.

Pelkään aivan sairaan paljon sitä etten onnistu. Oon nyt jo epäonnistuja, kun en oo pystynyt selviämään yksin. En oo vahva vaan heikko säälittävä arpia täynnä oleva ihminen joka ei oo hyvä missään. Pettää kaikkien odotukset, on huono esimerkki pikkusisaruksille eikä pysty selviämään edes mistään tavallisista asioista ilman ponnisteluja. Sellanen mä olen. Koulussa mun arvosanat vaan laskee, en oo siinäkään enää hyvä. Lentopallo meni jo. En pysty enää ikinä pelaamaan mun käsien ja jalkojen takia.

Miks vitussa oon näin heikko. En osaa puhua mun asioista, enkä pysty siihen. En pysty kertomaan kenellekkään että mä pelkään joka päivä joka ikistä hetkeä koska voin epäonnistua. Voin olla surkee ja mua voidaan syyttää siitä. Se sattuu ihan helvetisti. Edes pieni sanominen siitä millaiset vaatteet tai meikit mulla on, miten mää puhun tai käyttäydyn. Se romuttaa mut täysin sisältäpäin vaikka saatan näyttää vahvalta.

Sellanen mä olen. Yritän piilottaa mun ajatukset ja tunteet. Yritän esittää vahvempaa mitä mä oikeesti olen. Yritän olla hyvä kaikessa mutta mä en ole. Yritän selvitä muiden takia, vaikka oikeesti voisin sortua mikä hetki vain.

Jos pitää jotain positiivista löytää nii en pysty enää viiltelemään. Mä itken ja huudan hakkaan itseäni. Mut mä en halua olla niin huono että jatkaisin. Vaikka se oli ainut asia minkä takia selvisin päivästä toiseen.

-Lilja

Onko missään mitään järkeä

 Oon ihan paskassa kunnossa. Odotan vaan että mun terä löydetään. Tai noi tajuaa että mulla on terä ku käsissä taas haavoja. Osa syviä. Haluan koko ajan viiltää. Ja mähän myös viillän.

Oikeesti onko loppujenlopuksi elämässä mitään järkeä? Jokatapauksessa me kaikki kuollaan. Thats it.  Ei sille voi mitään. Haluan tietää minkä ihmeen takia mut halutaan pitää hengissä. Minkä takia mä en sais satuttaa itseäni. Miks sitä ylipäätään pidetään pahana tapana. Mulla se on tapa. Aina kun haluan päästä pahaa oloa karkuun viiltelen koska silloin en keskity mihinkään muuhun.

Miten ylipäätään määritellään hyvä ja paha. Miks jotku tietyt tavat on pahoja.

 esimerkiksi jos kaadut maahan ja käteesi tulee haava. Sehän ei ole yhtään paha asia. Kunhan vaan putsataan ja laitetaan laastari niin sitten kaikki on hyvin. No sitten jos viillän käteesi haavan ja menet kertomaan siitä jollekin niin sut lähetetään heti jonnekki terapiaan silleen joo bai. Halveksutaan ja katsotaan pitkään jos sulla on viiltely jälkiä.

Hirveästi lähtee kiertämään puheita susta. Kaikki ylireagoi ja pelkää sun jälkiä. Miks ihmiset tekee niin. Jos jollakin on niin paha olla ettei löydä muuta keinoa kuin itsensä satuttaminen, ei niitä arpia pitäis piilotella. Se vain todistaa että oot ihan helvetin vahva, jos oot selvinnyt.

En nyt itse käytä lyhyt hihaisia ollenkaan, muuten kun yöllä omassa huoneessa. Kädet on aina auki niin ei viiti järkyttää muita.

- Lilja

Miks elämä on olemassa?

 Kaikki vaan jauhaa samaa.

Älä ajattele ittes tappamista, kun oot noin nuori.  Sulla on koko elämä edessä. Mieti mitä et oo vielä kokenu sun elämässä. Ymmärrän kyllä että sulla on paha olla, mutta voisit sää kuitenki tsempata. Jos päätät että paranet nii sitten sää parannut. Mieti kaikkia niitä ihmisiä ketkä jäis suremaan sua. Yritä ajatella positiivisesti.

Mulla menee nää tunteisiin ihan huolella. Jos mä oon nyt noin nuori niin pitäiskö säästellä ja esittää vielä ja sit vanhempana näyttää kaikki. Kyllä mää varmasti tekisin noin jos jaksaisin.
Nii mullahan on vielä koko elämä edessä. Mitä jos musta tuntuu että mä en jaksa tota elämää tälläsena kun oon, ja en jaksa muuttaa itseäni niin että kelpaisi itselleni. Mitä noihin kokemuksiin elämästå tulee nii mulle riittää ihan hyvin nää kokemukset.
Kaikista huvittavinta on ehkä tää voisit vielä tsempata- juttu. Nii no joo voisin. Mulle vaan sängystä nouseminen on  helvetin raskasta. Kaikki mitä satun tekemään, tuntuu hankalalta ja hirveältä taakalta.
Sain kuulla hän jos yrität niin parannut lauseen mun sossulta. Vittu meinasin alkaa nauramaan. Ihan niinku mä voisin päättää että nyt mä paranen. Olisipa se niin helppoa.
Jaa että ihmiset jäis suremaan mua kun kuolen. Että mää taistelisin ja kärsisin, huutaisin, itkisin, olisin ihan hajalla, mutta hengissä ihan vain mun läheisten takia. Jos mulla on niin paha olla että ei oo muuta ratkaisua kuin kuolema niin en kyllä jaksa kenenkään muun takia elää.
Yritä ajatella positiivisesti. Nauran tälle. Oikeesti uskallan väittää että kuka tahansa joka on kokenu masennuksen nii voi seistä sen takana, että positiivinen ajattelu ei oikein auta.

Mää oon tajunnu, että pääsääntöisesti kaikki ihmiset kuulee muiden puheista vain sen hyvän puolen. Valitsee sen mikä tuntuu ihan okei asioilta puhua. Jos meen avautumaan jollekin nii sieltä mun puheista poimitaan vaan ne asiat mitkä miellyttää omaa korvaa ja joihin osaa vastata. Miks ei voida vaan suoraan sanoa että no itse asiassa en tiedä tähän vastata.

Miks kaikki ei vois vaan hyväksyä sitä asiaa, että kaikki kuolee joskus. Ja että mä nyt vaan kuolisin oman käden kautta vähän aikasemmin kun yleensä ihmiset ruukaa kuolla. Mutta mitä sitten. Kun mää en ite halua elää nii miks sitten kaikki yrittää väkisin pitää mut hengissä ?

-lilja

Jokaisella on joskus paha olla

 Mulla on koko ajan. Välillä on sen verran voimia että saan esitettyä parempaa oloa. Mutta sitten taas sortuu se kuori minkä oon rakentanu mun ympärille.

Jännittää ihan pirusti. Mulla on tänään neuvottelu, minne tulee mun avo-hoidon porukkaa, uus sossu ja lääkäri, mun vanhemmat ja  hoitaja. Nautin. No en. Vihaan olla muiden huomion keskipisteenä. Vihaan sitä ku multa kysytään kaikkea ison joukon edessä. En mää halua sanoa suoraan tiettyjä asioita tietyille ihmisille.

Äiti oli löytäny sen mun puukon mun huoneesta xd. Meni sit sanomaan sen perhetapaamisessa. Oli tosi jotenki mukava. Nyt ne oikeesti luulee että oon viillelly mun huoneessa. Sit se vittu alkaa puhumaan että haluaa nähdä mun kädet. Nii ihan tosissaanko se meinas, että mä näytän mun sille sen miltä musta oikeesti tuntuu. Mun arpiset käsivarret, kämmenet, jalat ja kyljen. No kuule en näytä. En mä luota ihmisiin sen verran että voisin näyttää ne. Jos näytän jollekin mun arvet, nii luotan siihen ihmiseen ainakin jollain tasolla. Mutta sellaiselle joka tonkii mun vaatekaappia, nyt varmaan koko huoneen. Paskat.

Vittu heti ku toi neuvottelu on ohi nii meen vessaan ja viillän syvälle. Tosi syvälle. Haluan nähdä kun veri virtaa musta ulos. Toisaalta voisin kyllä viiltää niin ison, että kuolisin siihen. Sit se ois niinku rip. Mutta jos päädyn tohon nii onnistun varmasti. Enää en jaksa yritää uudestaan.

Elikka niin. Kyllä halun kuolla. Edelleen. Tai vaan kuihtua pois. Kadota lopullisesti. Mutta vitut mää täältä mihinkään pääsen. Oon viimeksi ollu hän osaston ulkopuolella viisi päivää sitten. Viime torstain jälkeen oon käyny kaks kertaa ulkona. Sillon ku menin toiselta osastolta lanssin kyytiin ja lanssista tälle osastolle missä oon nyt. Eli varmaan kaks minuuttia yhteensä. Viikon aikana. No arvatkaapa onko vituttavaa. On. Mä toki kyllä lähtisin vetämään ihan heti. Ei kiinnosta olla täällä yhtään. Haluan tappaa itteni. Heti ku pääsen ulos, meen tonne sillalle ja hyppään alas.

Mulla on nyt jo kaks suunnitelmaa. Viiltää käsi auki ja hypätä jokeen. Jos nii ei jostaki syystä onnistu niin voisin tukehduttaa itteni tyynyyn. Tai kuristaa jollain vaatteella. Hmm toki vois näännyttää itteni syömättä mitään. Tai leikkiä että syön vaikka en oikeesti syö nii ne ei hoksais laittaa letkuihin. Mitäköhän muuta vielä keksisin. No ainahan voin hypätä junan alle. Tai jostain korkeen rakennuksen katolta. Kerätä vitusti lääkkeitä tai suoraan jotain huumeita ja ottaa yliannostus. Kyllä mää keinot keksin ei siinä. Tapan itseni heti ku siihen tulee tilaisuus.

-Lilja

Vituttaa niin maan perkeleesti

” istun vessan lattialla. kaivan taskusta terän jonka sain yheltä tosi ihanalta ihmiseltä :) vihdoinki saan viiltää. edellisestä kerrasta on kulunu melkein viikko. se aika on ollu silkkaa kidutusta. aina ahdistavalla hetkellä oon vaan raapinu, huutanu, hakannu päätä seinään. halunnut päästä pois. tossatilassa tekee mieli vaikka tukehduttaa itteni mun tyynyyn. ihan sama miten mut tapaa itseni. edelleen on sellainen fiilis. mä haluan tapaa itteni. päästä pois. nyt. se terä on uus. terävä ja puhdas. aivan ihana. se leikkaa ihoa tosi helposti. sattuu ihan pirusti mut se onki tarkoitus. veri nousee pinnalle. pyyhin sen pois. viillän syvemmälle. verta tulee vain lisää, alkaa valumaan kättä pitkin. mä tuijotan tota verta. se saa mut tajuamaan että oon elossa. mä vaan haluaisin olla kuollu. miks oon niin surkee ihminen että en ees onnistu tappamaan itseäni?”

Auttakaa

 haluan päästä täältä pois. Haluan viiltää. Upottaa terän ihooni ja antaa veren valua. Haluan tapaa itseni. Sitten kaikki olis ohi lopullisesti.

Mutta ei. Vittu mut pidetään hengissä vaikka väkisin. Ei kukaan nää kuinka paha olla mulla on. Sanotaan vaan että miten sää nyt tollasia ajattelet oot nuori ja koko elämä edessä. Nii mut mitä jos mulla ei oo sitä saatanan elämää. Mitä jos mua vittu vähiten kiinnostaisi elää.

Mut pidetään täällä niin kauan kuin että mun tilanne on menny sen varaan paremmaksi, että ne uskaltaa päästää mut kotiin. Tai en tiiä meenkö ees kotiin. Koska en oo pärjänby kotona. Nii miks pärjäisin jatkossa. Lääkäri kysy että missä mä haluaisin olla. Sanoin että haluan kuolla. Sano että sijoitusta saatetaan miettiä. Eli menisin todennäköisesti johonkin laitokseen. Vittu jee. Vittu koko saatanan elämä vittu.

Oon ihan tosi positiivisella tuulella niinkuin aina. Haluan sen terän. Ees jonku ihanan terän millä voin viiltää. Sekoan lopullisesti jos en saa viiltää ihan oikeestiii... se että oon taas melkein kuukauden viillelly päivittäin, ei auta yhtään ku multa otetaan terät pois. Vittu ne poliisit vei multa yhden terän. Ja toisella osastolla ne vei mun kaks parhainta terää. Vituttaa

-Lilja

Pakkohoito

nonii...
meni taas jotenki tosi hyvin ihan omastaki mielestä.  Mä oon edelleen elossa. Vittu. On ihan saatanan sekava olo. En tiiä yhtään mitä ulkopuolella tapahtuu ja oon ihan hukassa. Haamuja vaan tullee koko ajan enemmän ja kuoleman halu on koko ajan tosi suuri. Oon pihalla kaikesta. Mikään ei enää tunnu miltään. Oon vaan vihainen kaikille. Eniten itselleni, oon niin surkea etten edes onnistu tapaamaan itseäni.

En jaksa selittää sen enempää tälläkertaa mitä on tapahtunut. Mut poliisit löys mut ja sitten menin akutaan josta mut laitettiin osastolle. Hihhuli hei. En ois menny osastolle vapaa-ehtoisesti joten aluksi mut laitettiin tarkkailuun. Tarkkailuun laittamisesta heti seuraavana päivänä lääkäri teki päätöksen laittaa mut pakkohoitoon. Sano että äkkiseltään se diaknosois mulle psykoottisen masennuksen.

Sain sitten siiron toiselle osastolle ja ei muuta kuin lanssiin istumaan. Viis tuntia köytettynä paareissa . Ihan virun hauskaa. Onneks se lanssihoitaja oli tosi mukava. Se oli ite käyny koko vitun masennuksen läpi ja keskusteltiin melkein koko viiden tunnin matka.

Mä haluan edelleen kuolla. Kaikki ois helpompaa jos oisn kuollu.

-Lilja