Ahistaa. Ihan helvetisti. Se iso musta möykky on taas mun sisällä. Se muistuttaa siitä että se on olemassa. Mä yritän työntää sitä kauemmaksi, mutta se ei mene. Yritän itkeä, en onnistu, yritän huutaa, ääntä ei lähde. Painan silmät kiinni ja mietin miksi oon vielä täällä. Oon yrittänyt lopettaa tän kaiken liian monta kertaa. Mä oon ollut varma etten mä nää enää huomista. Mutta silti mä olen vielä tässä. Haluun huutaa kaikille että miks ne haluaa pitää mut hengissä. Itkeä ja raivota eikä ne kukaan tajua että mä haluan pois. Jos mä en saa tappaa itseäni nii voisko joku lähettää mut jonnekki kauas.
En haluan olla täällä. Miks osastolla olo auttais mua nyt ku ei se oo auttanu aiemmin. Yritän esittää vahvaa vaikka en oo. En tiiä miks esitän, mutta se on jotenki kirjoitettu mun päähän.
Toisaalta tekis mieli kertoa kaikki. Se mitä mun nelosluokan päiväkirjassa luki, kuinka yksinäinen mä oon ollu aina, se kun mua kiusattiin ja kiusataan kuinka se satuttaa mua, kuinka ankara ja vaativa mä oon itteäni kohtaan, miten mä pelkään joka hetki epäonnistuvani, se mitä paineita mulla on isosiskona olemisesta ja elämästä ylipäätään. Mutta mä en uskalla. Jos joku ois kuuntelemassa niitä sanoja ei vaan tuu.
Mun ahistus vaan kasvaa. Se jyrää kaiken muun pois se hallitsee mun ajatuksia. Päässä soi kaikki ne sanat mitä mulle on sanottu ja mitä mä kannan mukanani vaikka en niitä ihan joka hetki muistakkaan. Ne on sanoja mitkä satuttaa mua.
Samalla tuntuu tyhjältä. En ees oikein tiedä mitä mä tunnen, kun mikään ei tunnu miltään. Kaikki on sitä samaa harmaata ja tyhjää.
Nyt jäljellä ei oo enää mitää. Voisin tuijottaa kattoa koko loppu illan. En mä mitään järkevääkään jaksa tehdä.
-Lilja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti