mut vain koska se on tyylikästä
kun terä ihoon koskee
voin kerrankin hallita kaaosta
mikä on mun ympärillä
älkää murehtiko se on parempi näin
Mä voisin puhua nyt tärkeestä aiheesta. Tai oikeastaan kahdesta aiheesta jotka liittyvät toisiinsa. Eli masennus ja viiltely/itsetuhoisuus. Aihe on mulle tosi läheinen ja koskettaa mua tänä päivänäkin. Puhun ihan oman kokemukseni kautta ja muilla voi olla eri mielipiteitä.
Aloitin viiltelyn vuonna 2016 kesällä. En muista miksi erityisesti juuri silloin mut eipä sillä nyt hirveästi oo väliä. Aluksi viillot oli pintanaarmuja ja paranivat muutamassa päivässä. Saatoin viillellä parin viikon välein. Välillä oli kuukausien taukoja.
Ajan kuluessa mun olo meni huonompaan suuntaan. Masennus vei mennessään ja mielialat alko olla koko ajan maassa. Muille esitin että olin kunnossa. Muistan kuinka piilottelin terkkarin tarkastuksissa käsiä ja meinasin purskahtaa itkuun kun kysyttiin miten mulla menee. En halunnut kertoa. En halunnut että mun paha olo vaikuttais muihin ihmisiin.
Vuosi vuodelta viillot syveni. Tuli itsemurha yrityksiä. Vaelsin viikosta toiseen. Kuukaudet vauhti. Niin se oikeestaan menee tänä päivänäkin.
Vuosi 2018 oli mulle yhtä helvettiä. Alkuvuodesta yritin itsemurhaa toisen kerran. Kevään aikana yrityksiä tuli vaan lisää ja oikeastaan koko ajan mun mieli oli maassa. Halusin kuolla. En mitään muuta. Päivät vaelsin sumussa, illat ja yöt mietin itsaria ja sen toteuttamista. Laadin suunnitelmia ja kirjoitin itsemurhaviestin. Kun kesäloma alko en iloinnu siitä niinkuin muut. Olin päivät pitkät sisällä ja laadin suunnitelmia mitkä hylkäsin yksi toisensa jälkeen.
Keväällä mun hyvä ystävä kuoli. Joku perinnöllinen sairaus mulle sanottiin. En voi vieläkään ymmärtää että hän on poissa. En hyväksy sitä. Ihminen joka rakasti elämää ja oli aina iloinen. Ärsytti muita ja oli suosittu. Miks just sen ihmisen? Olisin antanut mitä vain että olisin kuollut hänen sijastaan.
Kesällä jouduin osastolle ensimmäisen kerran itsemurhayrityksen takia. Mulle diagnosoitiin vaikea masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Olin osastolla kolme viikkoa, mutta palasin pian takaisin ja olin melkein kaksi kuukautta. Pääsin etuajassa pois ja kaksi viikkoa sen jälkeen mun tyttöystävä kuoli. Olin jo valmiiksi tosi huonossa kunnossa ja tää ei auttanut mun tilannetta.
Siitä lähtien suunnittelin huolella itsemurha/ hatka suunnitelman. Sitten lähdin. Kerkesin olla kotona noin kuukauden. Jäin muutaman päivän päästä kiinni. Osastolle mars ja pakkohoitoon. Oon vieläkin katkera sille lääkärille. Kusipää koko tyyppi.
Nyt oon ollut yhtäjaksoisesti osastolla neljä kuukautta ja lisää on tiedossa. En varmaan pääse koko keväänä kotiin viiltelyn takia.
Viimeksi viilsin jouluaattona. Mulla oli ihan vitun paha olla. Halusin helpotusta mun oloon. Koska viiltelystä on tullut mulle ahdistuksenhallintakeino tietenkin aloin viiltelemään. Hoitaja kuitenkin sai mut tästä kiinni ja jouduin painimaan niiden kanssa mun teristä. Ei auttanut multa vietiin mun terät pois.
Viiltely on todella koukuttavaa. Kun fyysisen kivun avulla saa purettua henkisen tuskan sitä alkaa aina käyttämään. Sitten kun pieni kipu ei enää helpota ahdistusta alkaa viiltelemään syvemmälle ja enemmän.
Viiltely ei oo mitenkään hyvä tapa. Silti mä teen sitä. Tekisin päivittäin jos olis mahdollisuus. En kannusta ketään viiltelemään tai millään tavalla satuttamaan itseään mut en nyt voi kieltää ketään, koska itse teen sitä. Joten ei mulla oo oikeutta kieltää vaikka se onkin ihan vitun huono asia.
Masennus on edelleen mulla diagnosoituna. Psykoottinen masennus kiitos mun lääkärin. En itse koe, että mulla ois psykoottinen masennus tai jonkinlaisia tunne-elämän säätely ongelmia. Hyväksyn mun diagnooseista vaikean masennuksen ja ahdistus/paniikkihäiriön.
En toivois mun pahimmalle vihamiehellekkään masennusta tai itsetuhoisuutta. Elämä on yhtä helvettiä, jos sairastaa jotain kyseistä sairautta. Elämästä ei enää nauti ja lopulta tulee vaan kauhee riittämättömyyden ja huonouden tunne. Ei enää arvosta itseään ja hyväksyy itsensä satuttamisen ja rääkkääminen syömättömyydellä tai hitaasti viiltämällä. Pari mun viimistä elinvuotta on ollu helvettiä. Ja on edelleen. Ei tälle helvetille loppua näy.
Tavallaan haluaisin parantua ja elää onnellisena. Mut en mä uskalla lopettaa viiltelyä silloin kun ahdistaa tai on muutenvaan paska fiilis. Pelkään että tappaisin sillon itseni. Enää mulla ei oo kauheen voimakkaana kuolemanhalu yllä, mut edelleen tulee hetkiä jolloin voisin hypätä kaivoon tai jäädä junan alle.
-Lilja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti