Mä en tiiä. En tiiä mitään. Ahistaa. Mä en tiiä itestänikään mitään. Oon ihan outo. Haluan itkeä, kertoa jollekin. Saada apua. Päästä ittestäni eroon. Mutta mä en enää jaksa uskoa, että mikään vois auttaa mua. Oisin vaan harmiksi muille.
Vaellan täällä maan päällä päivästä toiseen. Viikosta toiseen kolmanteen. Joka päivänä viillän. Joka päivä haluan kuolla. Joka päivä elämä näyttää aina vain paskemmalta. Joka päivä ajatukset syvenee. Joka aamu herätessään toivoo, että ei olisi herännyt. Joka päivä satuttaa muita olemalla itse pohjalla. Joka päivä vajoaa syvemmälle. Joka päivä on aina vain hankalampaa ja hankalampaa pitää pahaa oloa kuoren alla. Joka ikinen päivä.
Joka päivä. Paistoi sitten aurinko, tai satoi vettä. Söin välipalaksi omenan tai mandariinin. Kaikesta huolimatta. Aina mulla on hankala olla. Aina mä tunnen olevani haitaksi muille. Aina mä haluan kuolla. Lopettaa tän kaiken.
Nii, tältä musta tuntuu. Ihan oikeesti. En haluais olla tällänen, vaan ihan normaali. Onnellinen. Mut oon kaukana onnellisesta. Pelkään sitä mitä tapahtuu jos meen puhumaan kenellekkään. En puhu edes kavereille. Jotain pintapuolista tästä paskasta saatan mainita, jos ne kysyy. Ja vain läheisimmilleni.
Yleensä kun ihmisetkin puhuu syvällisiä niin ne raapaisee vain vähän sitä mustanaukon pintaa. Mutta mä oon jo uponnu siihen mustaan, pimeään, tyhjään ja surulliseen paikkaan. Enkä näe tietä ulos. En näe mitään. En halua. En halua. Miksi? Miks?
Mulla on nyt liian paha olla. En tiiä kauanko kestän. Päivän? Kaksi päivää? Viikon? Kaksi viikkoa?
Tätä menoa en enää hetkeäkään. En jaksa mennä kouluun. Mutta on pakko, muuten äiti ja iskä mun kimpussa. Niillä hirvee huoli musta ihan turhan. Ei ne pysty mua mitenkään auttamaan. Enkä halua että ne auttaa. Painukoot kuuseen.
Verta valuu taas.
-Lilja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti